lauantai 18. joulukuuta 2010

Joulun odotusta

 Pieniä ja isoja paketteja. Leimasimet ja leimasintyynyt Sinellistä. Ja idea Nadjalta.

1940-luvun joulukortista voi tehdä vaikka joulukoristeen kehystämällä sen vanhoilla kehyksillä.

Jouluna lukeminen ei saa loppua kesken.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Oho

Pikkutarkkaa puuhaa tuo maalaaminen. Perfektionistia harmittaa toisen mustan Fanetin pinnojen ja istuimen liitoskohdan tuhrut. Täytyy rapsuttaa ylimääräisiä pois jollain teräaseella. Onneksi lakkapinnasta ne saa irti aika hyvin. Kaunis kokonaisuudesta tuli, ja käytössä silmä ei hakeudu pikkuvirheisiin.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Valmis!

Musta Fanett: siklattu, hiottu, korjattu, maalattu ja lakattu. 


maanantai 6. joulukuuta 2010

Sukat makkaralla

Pidän kovasti vanhoista lasiesineistä. 1950-luvun ihanuuksista pidän erityisesti Nuutajärven lasille suunnitelleen Saara Hopean ja Riihimäen lasille suunnitelleen Nanny Stillin tuotannosta, vaikka en ikävä kyllä (vielä) omistakaan vielä yhtään heidän tuotoksiaan. Sen sijaan keittiössäni Riihimäen ja Karhulan lasitehtaiden purkit on täytetty myslillä, ryyneillä ja hiutaleilla, ja näin joulunaikaan jouluvaloilla.

Nanny Stillin pullot 

Saara Hopean lasit
Kuvat: Yle

Ihanan täyteläiset ja voimakkaat värit. Arkiset, mutta sirot ja kauniit muodot. Tykkään. Taidankin seuraavalla kirppiskierroksella katsoa, jos näiden rouvien tuotantoa osuu silmään.

Nanny Stillin pullot
Kuva: www.starkeld.com

Ostin ystävälleni lahjaksi hänen toivomansa kaatimen Marimekon Sukat makkaralla -sarjasta. Minä näen Anu Penttisen sarjassa historian havinaa, ja samaa tyyliä kuin Hopean ja Stillin tuotannossa. Modernilla vivahteella tosin. Hyvää itsenäisyyspäivää!

 


Kuvat: Marimekko

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

"Et kai sinä nyt niitä valkoiseksi maalannut?"

Toisen mustan Fanetin puhdistin puupuhtaaksi kauttaaltaan siklaten ja hioten. Puhdistettu istuin tarvitsi väriä, että se näyttäisi tarpeeksi tummalta. Minulla sattui olemaan jemmassa aiemmin käyttämääni tiikin sävyistä petsiä ja vetäisin sillä istuinosan kertaalleen. Lakka kuitenkin tummentaisi sävyä.

Jalat käsittelin Jehu-pohjamaalilla suoraan puupinnalle. Tämä helpottaa mustan värin imeytymistä ja peittävyyttä - eikä maalikertoja tarvitse kovin monta. Ekassa mustassa fanetissa pohjamaalia ei voinut käyttää, kun pinta ei ollut putipuhdas. Minua huvitti suuresti, kun valkoista maalia levittäessäni, eräs rouva huudahti kauhistuneena: "Et kai sinä sitä valkoiseksi maalaa?". En, musta tulee päälle. Ei taitaisi tuo valkoinen olla ihan alkuperäisen näköinen.


Istuimen petsaamisen jälkeen lakkasin sen tutulla Unica superilla. Yläosaa ei voinut tietenkään käsitellä ennen kuin maali kuivuu. Lakkasin kaksi kertaa.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Viilaten ja höyläten

Uskomatonta, että koko tuolista löytyi vain yksi paikattava kohta. Jalasta oli lähtenyt palanen, ja tein siihen paikan. Helpoin tapa paikata on ensin taltan avulla tasoittaa pinta, johon paikka tulee. Nakuttelen vasaran ja taltan avulla suorakulmion muotoisen kolon. Siihen päälle liimaan Erikeeperillä sahalla muotoilemani "puupalikan". Ja sitten vain puristuksiin.


 

Kun paikka on ollut puristuksissa muutamia tunteja, höylään ylimääräiset pois. Höylällä saa aika kivasti paikan tasaisesti, ja sen jälkeen tartun kovaan hiekkapaperiin, jolla saan jäljen tasaiseksi.


torstai 25. marraskuuta 2010

Maalari maalaa

Hioin mustan maalin "rikki" ensin hiekkapaperilla, jonka vahvuus oli 100. Sitten vaihdoin hienompaa 240 tai 320. Lopuksi hion oikein hienolla 400:lla. Minulla ei ole hajuakaan, miten hiekkapaperin vahvuudet luokitellaan juuri noin, mutta mitä pienempi luku sen karheampaa se on. Jotta maalipinnan saa oikeasti rikkoutumaan, tarvitaan aika karheaa.

Hiomisen jälkeen maalasin mustat osat Tikkurilan Empire-maalilla, joka on asiantuntijoiden mukaan huonekalumaalien suosikki. Ilmiölle on varmasti jokin hieno kemiallinen nimi, mutta maalaamisen jälkeen maali ikään kuin tiivistyy ja pinnasta tulee tasainen.



Lakkapinnalle ei tietenkään saa joutua mustan maalin roiskeita, mikä minun tapauksessa on erittäin mahdollista. Teippasin jokaisen pinnan ympäryksen tiiviisti ja laitoin sanomalehteä istuimen päälle suojaksi. Ilmeisesti tuolien osat on aikoinaan ruiskutettu mustaksi ja koottu vasta sitten. Paljon helpompaa niin, sillä tuo istuimen ja pinnan välinen raja on pirullinen maalattava. Muutenkin minusta maalaaminen on yllättävän vaikeaa. Valujälkiä voi tulla helposti, ja pitää olla tosi tarkkana. Eka kerros kannattaa tehdä ohennetulla maalilla.


Toinen musta Askon Fanett löytyi kirpparilta, mutta se oli tosi huonossa kunnossa. Sekä istuimen viilupinta että pinnojen maali oli rakoillut ja kulunut pois. Päätin puhdistaa koko tuolin maalista ja lakasta, ja käsitellä sen kokonaan uudelleen. Musta maali oli tässä tapauksessa pakko poistaa kokonaan siklaamalla, sillä maalipinta oli lohkeilut rumasti. Jos sen olisi vain hionut ja maalannut päälle, jälki olisi jäänyt kovin epätasaiseksi. Istuin osa huoletti eniten, siinä näkyi kulumisen merkit selkeimmin ja puun syyt olivat likaiset. Onneksin näitä tuoleja ei kuitenkaan tarvinnut purkaa osiin!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Se suositumpi Fanett

Etsin pyökistä tehdyille pinnatuoleille kaveria. Kun samanlaisia ei tuntunut löytyvän mistään lisää, päädyin hankkimaan kaksi Askon valmistamaa Fanett-pinnatuolia - näitä Suomessa tuttuja mustapinnaisia.


Ilmari Tapiovaara suunnitteli Fanetin alun perin vuonna 1949 Edsbyn huonekalutehtaalle. Vuonna 1955 Asko osti oikeudet tuoliin ja sopi Edsby Verkenin kanssa, että valmistaa ja markkinoi sitä hiukan erinäköisenä Suomessa. Pinnat ovat mustat ja istuinosassa jalavaviilu. Fanettia kopioitiin tuohon aikaan ilmeisen paljon. Tapiovaaralle tunnusomaista on pyöreä syvennys istuinosassa.

Ostin ensimmäisen mustan yksilöni Christine's Designista. Sain sen kohtuuhintaan 40 euroa. En ensin aikonut kunnostaa sitä ollenkaan, mutta mustan maalin epätasainen, kulunut pinta häiritsi. Kauniista viilusta oli tullut likainen ja kulunut ajan saatossa. Tuoli ei kuitenkaan heilunut, eikä sitä ollut naulattu. Musta maali ei myöskään ollut kulunut kokonaan pois tai rakoillut. Niinpä maalipinta piti vain hioa pois. Viilun kohdalla riittää kevyt hionta.

Mustan maalin hiominen on sottaista hommaa. 
Paikoittain hioja näyttää nokikolarilta.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Puolikiiltävää

Viimeinen vaihe on lakkaus. Olen käyttänyt Tikkurilan Unica Superia, joka on "venelakkaa". Puolikiiltävällä saa kivan kiillon, mutta se ei näytä muoviselta.



Lakkasin tuolin kaikki pinnat kolme kertaa. Ensimmäisen kerran ohennetulla lakalla (ohennetaan tärpätillä). Toisen kerran ehdalla tavaralla. Ennen viimeistä kertaa hioin karheuden ja pienet epätasaisuudet 400:lla hiekkapaperilla. Lakan pitää tietysti antaa kuivaa kertojen välissä. Ohjeen mukaan seuraava päivä riittää, mutta minä otin varman päälle, ja annoin kuivaa pari päivää.

Ja siinä se on, valmis tuoli. :)

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Slow lifea

Tänä syksynä oli hauska huomata, että työväenopiston entisöintikurssille oli eksynyt itseni lisäksi kaksi muutakin suurin piirtein oman ikäistäni naista. Viime vuonna keski-ikä lähenteli 60 vuotta, ja minä olin ainoa alle kolmikymppinen.

On eläkeikäiset miehet, jotka taitavat jo kaiken ja ovat valinneet kunnostettavaksi mahdollisimman haastavan kapineen. Keski-ikäiset naiset puolestaan muistelevat menneitä ja huoltavat hellästi perintöhuonekaluja tai korurasioita, joita on löytynyt kotitalon uumenista. Nuoremmat kurssilaiset ovat etsineet kirppareilta design-huonekaluja tai tarranneet niihin Aallon jakkaroihin tai kampauspöytiin, joita on mummolasta löytynyt. Tapiovaaran Pirkka näyttäisi olevan hittituote. Heille (meille) on tärkeää vaalia ajan henkeä ja saada sisustukseen sopivasti retroa.


Samalla entistöinti on parhainta vastapainoa muuten hektiselle elämälle. Kun töissä pitää juosta tukka putkella, on hauskaa fiilistellä ala-asteen puukässäluokassa ja keskittyä korjaamaan pikku tarkasti pinnatuoliin tullutta naulan reikää.

On hauskaa tehdä käsillään jotain ja nähdä joka kerta, mitä saa aikaa - ihan konkreettisesti. Ihanaa on myös se, että tässä harrastuksessa ei saa olla kiire mihinkään. Jos suhaa kiireellä, useimmiten joutuu tekemään saman asian taas uudelleen tai saa kiireessä jotain pysyvää vahinkoa aikaan. Tuntuu palkitsevalta, kun vanhasta kuluneesta huonekalusta saa jälleen kestävän, käyttökelpoisen ja kauniin. Materiaalit kun ovat entisaikoina olleet vähän laadukkaampia.

Sormet syyhyää uusien entisöitävien etsimisestä...haaveilen yöpöydistä ja kampauspöydästä.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Petsillä paras

Siklaamisen ja hiomisen jälkeen pääsin vihdoin pensseliin kiinni. Siklaaminen ja hiominen on vaihe, joka tuntuu kestävän ikuisuuden, mutta jos sen vain malttaa tehdä huolellisesti, petsi ja lakka tarttuu pintaan hyvin ja lopputulos on kaunis.

Ensimmäisen Fanetin pinnat petsasin irrotettuna ja kokosin tuolin vasta pinnat käsiteltynä. Lakkauksen tein vasta kun tuoli oli koottu. Toisen Fanetin kokosin ensin ja petsasin osat vasta jälkikäteen. Syy oli yksinkertainen: yhtä pinnaa ei saatu irrotettua liimauksesta ja se törötti istuinosassa koko ajan. Ajattelin, että on fiksumpaa koota koko tuoli ja suojata istuin petsaamisen ajaksi.

Pinnatuolin kokoaminen ei muuten ole mikään helppo nakki. Suosittelen lämpimästi, että ala- tai yläosan kokoaa rauhassa erikseen. Kun osat on kerran irrotettu, ne pitää saada juuri oikeisiin kohtiin kiinni. Siksipä irrotusvaiheessa pitää ehdottomasti numeroida ja merkitä osat - ihan sama mitä symboliikkaa käyttää, kunhat muistaa kokoamisvaiheessa, mikä pitää työntää mihinkin koloon. Kannattaa myös liimausvaiheessa tarkastella tuoli etäisyyden päästä, ja katsoa, että pinnat todella menevät suoraan....ja tehdä tämä kaikki nopeasti ennen kuin liima ehtii kuivahtaa, huh.

Erikeeperiä + tiukasti puristuksiin liinojen avulla
= koottuna pysyvä tuoli


Oli vaikeaa päättää, mitä sävyä käyttäisin tuoleihin. Jossain valossa alkuperäiset tuolit näyttävät jopa punaiseen vivahtavilta. Materiaalihan on pyökkiä. Päädyin pitkän arpomisen jälkeen vesiohenteiseen Herdinin aito petsi -sävykartasta tiikkiin.



Istuimessa olevaa viilua ei petsattu. Siihen tuli vain lakka. Suojasin istuimen sanomalehdellä ja teipillä tiiviisti, ettei se sotkeutuisi.

Lopputuloksesta tuli täydellinen! Sävy oli nappivalinta, vaikka valitessa ei yhtään voinut tietää, mikä on lopputulos oikeasti tuolissa!

maanantai 8. marraskuuta 2010

Mutkia matkassa

Aina ei kaikki sujui kuin tanssi. Tuoli sai säilytyksessä vuotavista putkista vesisuihkun päälleen ja istuinosa kärsi vesivahingon. Mikä neuvoksi? 

Kuivasin hiustenkuivaajan näköisellä puheltimella litimärkää istuinta kuivaksi. Istuin osa on liimattu päällekkäin viiluosista ja liimaus halkeili. Lakkapintaa ei voi poistaa ennen kuin istuin on kasattu uudelleen.


Lakkapinta melkein kokonaan siklattu pois.
  
Istuimen piti antaa kuivaa noin viikko, jonka jälkeen liimasin pieniä välejä neulalla ja laitoin ne liimautumaan teipillä. Kastumisesta huolimatta viilu ei vahingoittunut, vaan sain sen lakkauksella kauniiksi.
Kastunut viilu.

Teippi pitää liimauksen hellävaraisesti kasassa.


sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Pientä paikkausta


Ensimmäiset pinnatuolit vaativat pientä paikkausta. Naulojen poistaminen tarkoittaa ikäviä jälkiä, jotka pitää täyttää uudella puulla. Kohta muotoillaan ensin taltan ja vasaran avulla suorakulmaisiksi, jotta niihin olisi helppo muotoilla paikka. Tein paikat pyökistä, jotta se erottuisi tuolissa mahdollisimman vähän.


Paikka liimataan Erikeeper-liimalla kiinni, ja puristetaan ainakin tunnin verran tiukasti kiinni. Sen jälkeen ylimääräinen osa höylätään pois ja hiotaan sileäksi. Käytän kaikessa puuliimauksessa Erikeeperiä, sen vahvempaa liimaa en ole tarvinnut ollenkaan.

Tuolien istuinosassa on tiikkiviilu. Lakattuna se näyttää todella kauniilta. Pinnatuoli nro 2 viilu oli lohkeillut hiukan ja paikkasin sen leikkaamalla kolmion uudesta viilusta. Yritin leikata sopivan kokoisen palasen ja liimata sen suoraan, mutta lopputulos ei ihan vastaa aikeita. Ensin ärsytti, mutta kun viilu on saanut päälleen lakkaa, tuo pieni yksityiskohta ei haittaa.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Siklausta, siklausta, siklausta

Alkuperäinen ajatukseni oli, että maalaisin löytämäni pinnatuolit mustaksi. Musta fiftariruokailuryhmä houkutteli. Vasta entisöintikurssille mentyäni ymmärsin, mistä entisöinnistä oikeasti on kyse. Vanhan huonekalun hengen säilyttämisestä. Omien tuolieni kohdalla päätin tehdä niistä mahdollisimman alkuperäisen näköisiä.

Eka pinnatuoli oli purettava kokonaan, sillä sen aiempi onnellinen omistaja oli päättänyt naulata heiluvan tuolin osat yhteen. Nauloja ei tietenkään suositella puuosien kiinnittämiseen, vaan puuosat liimataan aina. Vielä 30-40-luvuillakin käytettiin huonekalujen liimaamiseen eläinperäisiä liimoja. Nykyään asunnot ovat kuivempia ja kuumempia, ja eläinperäinen liima alkaa usein kuivuessaan lohkeilla.

Fanett nro 1 ensimmäinen vaihe oli irrottaa naulat. Tuoli myös heilui sen verran, että oli järkevintä purkaa se kokonaan osiin ja liimata uudelleen, kun osat oli pintakäsitelty uudelleen.

Vinkki: Liimaukset irtoavat parhaiten laittamalla Sinolia liitoskohtiin. 

Vinkki: Kannattaa kirjoittaa teipin palaan numerot ja osien nimet jo irrotusvaiheessa. Liimatessa on mahdotonta alkaa sovittelemaan, mikä kuuluu mihinkin reikään. :)



Tuolin pintalakkaus oli lohkeillut, ja se vaati uutta lakkausta. Jotta tuolin voi pintakäsitellä uudestaan, se on puhdistettava puupuhtaaksi. Käytännössä homma tarkoittaa siklaamista, siklaamista ja aina vain siklaamista. Homma on yllättävän aikaa vievää ja tuntuu sormissa. Paras jälki nimittäin tulee siitä, että sikliä taivuttaa sopivaan kulmaan. Oma siklini tehtiin vanhasta sahanterästä, mutta siklejä saa ostettua myös jokaisesta rauta- tai maalikaupasta.

Siklillä maali- tai lakkapinta lähtee parhaiten puhtaaksi. Vasta sen jälkeen voi aloittaa hiomisen.


Sikli on metalliläpyskä, jonka juju on oikeaoppisessa terottamisessa. Viilalla sikliin saa terävän reunan, joka irrottaa maali- tai lakkapinnan siististi. Hyvät neuvot saa vaikkapa täältä.

 Putipuhdasta jälkeä ja monen tunnin työ takana.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Pinnatuolista se alkoi...

Vuosi sitten päätin aloittaa uuden harrastuksen - halusin opetella entisöimään vanhoja huonekaluja. Päätin aloittaa pinnatuoleista. Halusin kerätä ruokapöydän ympärille kauniita pinnatuoleja 50-luvulta.

Kirppareiltahan niitä tuoleja löytyi,  mutta huonosta materiaalista, huonoja klassikkotuolien kopioita ja ylihintaisia. Helsingin antiikki- ja vintageliikkeet puolestaan myivät niitä mielestäni liian kalliina ja hyväkuntoisina minun entisöintikokeiluihini. Etsiessä vaatimukset kasvoivat, ja aloin arvostaa laadukasta työtä. Haaveilin aidoista Tapiovaaran pinnatuoleista, etenkin ruskean mustasta, jo klassikoksi muodostuneesta, Fanett-tuolista.

Vihdoin jämäkkä pinnatuoli löytyi kirpparilta. Se oli puuosiltaan tarpeeksi hyvässä kunnossa, mutta vaati pintaremonttia, sillä lakkaus oli halkeillut ja pinnat ja jalat heiluivat. Entinen omistaja oli nakuttanut heiluvat osat nauloilla kiinni. Tuoli tarjosi sopivasti entisöitävää!


Pohjassa oli haalea leima, joka viittasi Ruotsiin. Entisöintikurssin opettaja luuli tunnistaneensa tuolin muotokielen ja arvaili sen olevan Ilmari Tapiovaaran. Tuoli on tehty pyökistä ja istuinosassa on tiikkiviilu. Pyökki on kovaa ja laadukasta puuta ja viilu oli taidokkaan ohut.

Opettajani innoittamana ja pienen salapoliisityön jälkeen luulin, että tuolisi voisi olla aito, Tapiovaaran vuonna 1949 suunnittelema Fanett-tuoli, jota valmistettiin ensin Edsby Verkenin tehtaalla Ruotsissa. Tuoli osoittautukin suomalaisen Varjosen puutehtaan valmistamaksi pinnatuoliksi (toim.huom! tieto korjattu tammikuussa 2012. Kyselin tuolien alkuperän perään ja lukijani johti minut oikeille raiteille)




Kun ensimmäinen pinnatuoli oli ostettu, niitä oli saatava lisää. Mieluiten koko ruokailuryhmä...ja hurahdin entisöintiin.

Tässä blogissa kirjoittelen huonekalujen kunnostuksesta sekä vanhojen huonekalujen ja esineiden aarteenmetsästyksestä. Kaksi pinnatuolia olen jo tehnyt uuteen uskoon, kaksi on parhaillaan työn alla. Tervetuloa jakamaan intohimo huonekalujen entisöintiin!